KESKUSTELUT > MUUT AIHEET > MUKAVIA TARINOITA
10118. Mukavia tarinoita
Jondalar23.4.2022 klo 15:54
Seikkailu HelsingissäEräänä kauniina päivänä pienellä tytöllä ja minulla oli mukava päivä Helsingissä. Sanon tyttöä tässä tarinassa Kaisaksi. Hän on sama tyttö, joka vielä pienempänä sanoi tuliaisiksi tuomistani karkeista: ”Voihan räkä! Minä kun en noista kettukarkeista tykkää”.
Edellisenä päivänä olimme saattaneet Kaisan äidin Ruotsin laivaan. Hän oli matkalla Tukholman maratonia juoksemaan. Käykää huomenna Eläinmuseossa, äiti ehdotti. Ja niin me aamulla Kaisan kanssa ajettiin autolla Kaupunginteatterin luokse. Käveltiin sieltä Ensi- ja Toista linjaa Hakaniementorille. Raitiovaunulla päästiin eläinmuseon luokse. Katsottiin sisällä kaikki taulut ja eläinhahmot. Kaisa edellä ja minä perässä. Ulkona tarkasteltiin hirvipatsasta ja asteltiin Arkadiankatua Eduskuntataloa kohti. Vastaan tuli Helsingin maratoonareita, heille vilkuteltiin.
Kiivettiin ylös Eduskunnan portaita. Kierrettiin ympäri kaikkien talon edessä olevien jykevien pylväiden ympäri ja kurkistettiin jokaisen pylvään kohdalla olevasta ikkunasta sisälle. Katsastettiin Presidenttien kivipatsaat. Matka jatkui Mannerheimintien yli Finlandiatalon pihalle. Tutustuttiin rakennuksiin päältä päin. Töölönrannan puistossa Kaisa yritti pyydystää sorsia. Hän hiipi linnun perässä lähelle ja yritti napata pyrstöstä kiinni, mutta sorsa pyrähti aina karkuun. Sitten Kaisaa alkoi janottaa. ”Mennään kesäteatterin kahvilaan. Ostetaan limua ja jotain syötävää,” minä ehdotin.
Kahvilan oven eteen oli laitettu punaisista naruista aitaa estämään sisälle pääsyä. Niistä me ei välitetty, vaan mentiin nuorien alta sisään. Kaisa meni pöytään istumaan ja minä tiskille ostamaan. Pyysin limonadia. Kahvilapitäjä katsoi minua pitkään ja kysyi: ”Kuulutteko te tähän seurueeseen?” Katsoin taakseni. Kahvilassa ei ollut meidän lisäksi muita kuin yksi ihminen. Juhlapöydässä istui Eduskunnan Puhemies Riitta Uosukainen. Hän katsoi minua, nyökkäsi ystävällisesti ja sanoi: ”Hyvää päivää.” ”Hyvää päivää,” vastasin ja sanoin kahvilanpitäjälle: ”Ei kuuluta. Meillä on oma seurue.” Samassa sisälle tuli joukko naisia. Heillä oli lahjoja ja kukkia. He menivät Puhemiehen luokse ja pitivät puheita.
Me jatkettiin Kaisan kanssa matkaa Linnanmäelle. Ostettiin siellä juomaa, hattaraa ja jäätelöä. Herkuista nauttiessamme kerroin Kaisalle lapsena kaupungin serkuilta kuulemani vitsin. Se kuului näin:
Kusti ja Fiia olivat käyttäneet kirkossa lastaan kasteella. Lapsen nimeksi tuli Kustaa. Kotimatkalla kärryissä Fiia alkoi ruokkimaan vauvaa. Sattui kauhea vahinko. Lapsi tipahti kärrystä tielle. Kustaa tipahti! Kustaa tipahti, huusi Fiia kauhuissaan. Kusti luuli, että hevoselta tipahti. Hän läimäytti tammaa lautasille ja sanoi: tippukoon vaikka paska, mutta nyt mennään.
Kaisaa alkoi naurattaa aivan kauheasti. Meidän piti siirtyä Sturenkadun puolelle puistoon hattaroiden kanssa. Siellä me naurettiin ja Kaisa pyysi: Hei, kerro uudestaan se tippukoon vaikka… Minä kerroin ja taas me naurettiin. Käveltiin siltaa yli Helsinginkadun Kallioon ja autoni luokse. Sillalla Kaisa pyysi, että kerro vielä se tippukoon…
Autoja oli tullut Ensilinjalle lisää, oli vähän ahdasta. Ajoin vähän eteen, pikkuisen taakse samalla rattia käännellen, taas eteen ja taakse, kunnes pääsin kääntymään. ”Kyllä sinä olet hyvä ajamaan. Olit varmasti paras autokoulussa,” Kaisa sanoi.
Monta vuotta myöhemmin Imatralla Kaisan ylioppilasjuhlissa olivat myös Riitta ja Topi. Juttelin siellä Riitan kanssa ja kerroin tapaamisestamme teatterin kahvilassa. Sanoin, että suotta me Kaisan kanssa lähdettiin sieltä pois. Olisitte varmaan sallinut meidän siellä istuvan. Onhan tyttö istunut vauvana Teidän sylissäkin. Riitta vastasi jotenkin näin: Minä olen aina sanonut, joka ei lapselle anna, sillä ei ole tilaa paratiisissa.
2. iso S24.4.2022 klo 14:00
Minä sain hupia elämään Postipankin asiakkaana.Säästötilin leijonakantisen kirjan kanssa ottojen summa oli selvästi merkitty: sanallisesti, numeroin ja määrää vastaavin "postimerkein". Varma on aina varmaa.
1970-luvulla posti toimi tiheämmin välein kuin nykyään. Jos käyttötilillä oli jotain tapahtumia, seuraavana päivänä postiluukkuun tipahti tosite. Kerran ihmettelin kun tuli nootti "virheellisen noston oikaisu X markkaa. Seuraavana päivänä tuli uusi, "nosto X markkaa". Ilmeisesti jonkun nosto oli vahingossa kirjattu minun tililtäni tapahtuneeksi. Onneksi korjaus tehtiin etukäteen. Tehokasta palvelua.
Postipankilla oli mainoksia, joissa katuporaajalta tai muulta meluajalta kysyttiin neuvoa. Metelöitsijä huusi "en kuule mitään". Pankkia alettiin kutsua huonokuuloisten pankiksi.
Hain autoa huollosta. Lasku oli luokkaa 400 markkaa. Kassaneiti sanoi ettei voi hyväksyä noin isoa shekkiä. Pyysin pienempää laskua, niin voin kirjoittaa pienemmän shekin. Ei sopinut. No soita pankkiin ja kysy onko katetta. Ei voi kun kello on yli neljän. Kyllä voi, huonokuuloisten pankki on auki viiteen. Kassa soitti, kysyi kahteen kertaan ja hyväksyi shekin. Kysyi kuitenkin, mitä tarkoitin huonokuuloisten pankilla. Selitin. Aha, ilmankos pankista pyydettiin puhumaan kovempaa kun ei kuule.
Pankkiautomaatteja ei ollut vielä keksitty. Postissa pystyi nostamaan käyttötililtä rahaa shekeillä tai nostolomakkeilla. Ihmisjärjen ylittävästä syystä postin piti varmistaa shekin kate soittamalla pankkiin, jos summa oli yli 300. Lomakkeella rajaa ei ollut tai se oli niin korkea ettei tullut ikinä vastaan.
Kesälomareissulta palatessa tuli käteisen tarve Tampereella. Shekit olivat lopussa, mutta nostolomakkeita oli. Niillä pystyikin yllättäen nostamaan vain kotipaikan postissa, koska siellä asiakas tunnetaan. Henkkareista ei ollut apua. No, ehdotin että mennään illalla ulos (kassaneidin laskuun, sattuneesta syystä) ja tutustutaan, niin tulen huomenna uudelleen, nostan tuttuna rahaa ja maksan velkani. Ei sopinut. Onneksi leijonakantinen oli autossa ja säästötilillä sen verran rahaa että pääsin kotiin.
Kotipaikan konttorinhoitaja oli mukava huumorintajuinen rouva. Rahaa nostaessani kerroin millaista palvelu tai sen puute on Tampereella. Rouva päivitteli tapahtunutta. Asia oli jäänyt hänelle mieleen. Pari kuukautta myöhemmin hän kertoi olleensa asiakaspalvelukurssilla ja siellä kertonut tapauksen esimerkkinä siitä, millaisia asiakkaita ja virkailijoita voi olla. Yleinen mielipide oli ollut että asiakas on aina oikeassa ja kyllä pitää palvella.
Aina ei tunnettu kotikonttorissakaan. Kerran luukun takana oli kesäapulainen. Tyttö hypisteli nostolomaketta ja meni sitten kysymään neuvoa konttorinhoitajalta. Tämä vilkaisi paperia, sitten minua ja sanoi "ai iso S (nimi muutettu), kyllä Ässälle voit antaa". Hieman korvia punotti kun kiireessä oli jäänyt mielikuvitus pesemättä, mutta en paennut paikalta vaan otin vastaan sen mitä annettiin.
Aikanaan Postipankista tuli Leonian ja Sampo Pankin kautta Danske Bank. Tanskanmaassa on jotakin mätää ja tilit sotkettiin pahanpäiväisesti. Niitä piti selvitellä työllä ja tuskalla. Asiakkuus loppui siihen, mutta se on eri tarina eikä ollenkaan mukava.
KOMMENTOI